Yksinelävät-miljoonapotti

Perjantai 3.9.2010 - Eeva-Riitta Pitko

Suomen yksinelävät ovat päättäneet ryhdistäytyä ja perustaneet oikeuksiaan ja etujaan ajavan  yhdistyksen.  Suomen yksinelävät ry rekisteröitiin vuosi sitten 7.9.2009.  Asia on herättänyt mielenkiintoa. Eri puolille maatamme on syntynyt Yksinelävät ry:n paikallisia yhdistyksiä.

Miten määritellä yksinelävä?

Yksineläviä on kaikissa ikäryhmissä. Yksinelävä asuu yksi, talouteen ei kuulu muita maksavia. Yksinelävä voi olla siviilisäädyltään naimaton, eronnut tai leski. Erilaisia käytännön sanelemia vaihtoehtoja voi olla, mutta niiden määrää en osaa arvioida.

Yksinelävän talouteen ei kuulu muita maksavia. Yksinelävä tietää, mitä tarkoittaa tulla toimeen yhden hengen tuloilla, onpa tulokertymä sitten työssä hankittua tai työajan jälkeistä eläketuloa. Osa pientuloisista yksinelävistä joutuu hakemaan toimeentulotukea. Yllättävintä on, että suurin  yksinelävin ryhmä kuuluu keski-ikäisiin eli 45 -64 vuotiaisiin. Hieman hämmästyttävää, sillä miellämme opikelijoiden kuuluvan yksinelävien enemmistöön. Opiskelijat ovat toki suuri ryhmä, joka elää toimeentulon rajamailla pienella opinto- ja asumistuella.

Kun ihminen siirtyy elämään omillaan ja alkaa maksaa jokaisen laskunsa itse, on kysymyksessä yksinelävä-yksinmaksava.  Yksinelävän-yksinmaksavan mahdollisuus asumistukeen tai muuhun sosiaaliseen apuun tyssää täysin, jos kk-ansio ylittää 1 500 e bruttona.  No, miksi pitäisi saada sosiaalisia tukia? Ei miksikään, jos ruokaan ja muihin elinkustannuksiin jää nettopalkastasta välttämättömien asumis- ja elinkustannuksen jälkeen rahaa harrastuksiin ja mahdollisuuksiin omaehtoisen vapaajan viettoon. Näinhän on heillä, jotka ansaitsevat kohtuullisen hyvin ja perheessä on kaksi ansaitsevaa.

Pienipalkkainen työssäkäyvä ihminen saa useasti kuulla, että onhan sinulla työ. Hyvä!  Korvauksen työstä tulisi olla riittävä kattamaan elinkustannukset ja muut normaaliin joskin vaatimattomaan elämiseen kuuluvat menot. Jos palkka ei riitä on hakeuduttava toimeentuloluukulle. Näinhän ei saisi olla.

Entäpä pienipalkkaiset, jotka tyytyvät osaansa nyt? Miten heille käy eläkkeelle päästyään. Pienestä työtulosta kertyy pieni eläke. Eläkkeelle jäämistä seuraa todellinen sinnittely köyhyydessä. Kuka sitten välittää.? Yksinelävä on uurastanut tunnollisesti koko elämänsä ajan pienellä palkalla. Eläke määräytyy suoraan ansaitusta eläepalkkatulosta. Miten on? Mahtavatko työeläkeansiot riittää elämisen tason kohtuulliseen ylläpitämiseen? Kaikki maksaa aina vaun enemmän ja enemmän. Jos eläke ei ole sidottu elinkustannusindeksiin, ostovoima hupenee kuukausi kuukaudelta.

Myös meillä yksinelävillä on sukupolvien jatkumoa. Olemme avioituneita, lapsemme kouluttaneita tai muutoin lapsemme elämän tielle saattaneita aikuisia, vastuullisia ihmisiä. Olemme kantaneet oman yhteiskunnallisen "taakkamme", - kortemme kekoon rakkaan kotomaamme hyvinvoinnin puolesta. Miksi siis elämän erilaisten kolhujen runnomat tai oman vapaaehtoisen päätöksen vuoksi yksinelävät voidaan ohittaa valtakunnallisessa päätöksenteossa.  Onko sittenkin niin, että "nukkuvia" äänestiä on eniten yksinelävien ryhmässä. Poliitikojen ehkä kannattaisi kartoittaa mahdollisuus saada nukkuva potentaaali liikkeelle. 

Erään kuntayhtymän päätöksentekijöiden esimerkki yksinelävien kohtelusta on varsin valaiseva. Ekomaksu, joka sinällään ei ole suuren suuri, mutta maksun märäämisessä on jotain kummallista. Päätäjien mielestä yksinelävä kykenee tuottamaan jätettä kolme kertaa enemmän kuin 5-henkinen perhe, sillä maksun määrä on suhteessa moninkertainen. Jos valtakunnan päättäjät ovat yleisesti tätä mieltä, yksinelävien on mitä pikimmin ja ponnekkaasti ryhdyttävä vastatoimenpiteisiin. Entäpä jos? Miljoonasta yksinelävästä tulisi yht´äkkiä puolimiljoona kaksin - tai jopa kolmin elävää taloutta. Mihin kaikkeen tällainen muutos mahtaisi vaikuttaa?  Sitä miettikööt seuraaviin eduskuntavaaleihin varustautuvat kansankynttiläpoliitikot. Miljoona yksinelävää ei todellakaan ole vähäpätöinen tekijä 5,4 miljoonaisessa, monikansallisessa maassamme.

Vuosiluokka 1966 Kesälahdella

Torstai 22.7.2010 klo 21:24 - Eeva-Riitta Pitko

Kunnallinen keskikoulu, silta peruskoulu-uudistukseen ja ylempiin opintoihin…

Keskustelu yhteiskoulujärjestelmään siirtymisestä alkoi laajasti 1950-luvun lopulla, jolloin valmistui kouluohjelmakomitean mietintö. Uudistuksen tarpeeseen vaikuttivat ennen kaikkea nopeasti kasvanut koulutuksen tarve, varallisuuden kasvu sekä ulkomailla tapahtunut kehitys. Keskeinen ajatus oli myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus, jota ei katsottu silloisessa koululaitoksessa voitavan täysin toteuttaa. Helmikuussa 1964 valtioneuvosto asetti peruskoulukomitean laatimaan ehdotuksia, ja sen ensimmäinen osamietintö valmistui jo seuraavana vuonna. Mietinnön keskeisin osa oli lakiehdotus koulujärjestelmän perusteista. Lähtökohtana tuli olla kaikille oppivelvollisille tarkoitettu 9-vuotinen kunnallinen peruskoulu. Peruskoulu-uudistusta sääntelevä laki tuli voimaan vuonna 1972 ja uudistus vietiin läpi kokonaisuudessaan vv. 1972 - 1977. Vuosi 1972 oli suurten uudistusten vuosi, nimittäin tuolloin tuli voimaan kansanterveyslaki, jolla oli merkittävä vaikutus myös koululaisten terveydenhuoltoon.

Tähän uudistussuunnitelmien saumaan me 50 vuotta sitten vuonna 1961 Kesälahden kunnallisessa kesikoulussa opintiemme aloittaneet sijoituimme, kuka mitenkin, hyvinkin erilaisista olosuhteista lähtöisin. Sota oli ohi 1945. Isämme  olivat olleet rintamalla ja tuoneet sodan muistot osaksi lapsen ja aikuiseksi varttuvan nuoren elämää.  Isäni oli jatkosodassa 4 vuotta ja toisin kuin monien muiden, unohdusta kaipaavien veteraanien, hänen päivänsä täytti tarkasti päivätyt sotamuistot. Hänen kertomuksensa sodasta ovat osa omaa elämääni. Eräänlainen sotaveteraani olen minäkin, kuten Junnu Vainio laulussaan osuvasti toteaa.

Suomen yhteiskunnallisessa elämässä oli ehditty tehdä monia tulevaisuuteen tähtääviä suunnitelmia. Niistä suunnitelmista vahvimpina lienee ollut kasvavan nuorison kouluttaminen. Pääministerinä oli V.J. Sukselainen, presidenttinä vuodesta 1956 alkaen Urho Kekkonen, vahva visionääri, jolla oli rohkeutta nähdä Suomen tila ja tulevaisuus mm. kasvavan nuorison tarpeista lähtien.

Kaikki meistä Kesälahdella koulunsa 1960 ja 1961 aloittaneista eivät jatkaneet oppikouluun. Kesälahti tarjosi keskikoulun eli 5 vuotta neljän kansakouluvuoden jälkeen. Lukioluokkien jatkaminen oppikoulussa edellytti muuttoa Kiteelle, Parikkalaan tai Savonlinnaan, joiden opinahjoissa seuraavat kolme vuotta johtivat lukion päästötodistukseen ja valkeaan ylioppilaslakkiin.

En kuulunut heihin, jotka jatkoivat lukiossa ja sen mahdollistavissa oppilaitoksissa. Meistä ei moni muukaan…

Meille muille jäi mahdollisuus hakeutua ammatillisiin oppilaitoksiin suorittamamme keskikoulun pohjalta. Omalla kohdallani ovi avautui Savonlinnan kauppaoppilaitokseen vuosiksi 1968- 1970, palkintona merkonomin tutkinto, eikä ainuttakaan ajatusta siitä, miten sen tutkintotodistuksen voisi hyväkseen käyttää.

Onkamon kautta Parikkalasta Joensuuhun liikennöitävä junayhteys oli avattu 1960-luvun loppupuolella. Elämänsä ensimmäistä kertaa keväällä 1969 maalaistyttö nousi junaan Kesälahden asemalla. Juna vei Helsinkiin. Junan kuljettaman 19 vuotiaan nuoren tytön tarkoituksena oli päästä töihin ja elämän leivän tienuuseen. Helsinki oli ystävällisempi, mitä olisin voinut odottaakaan. Työpaikka järjestyi heti Kaisanimen Pukevan pääkonttorista ja nukkumapaikka serkun perheen olohuoneen sohvalla Myllypurossa. Seuraavana kesänä - 1970 kauppaopiston päättymisen jälkeen olin töissä samassa konttorissa. Kesätyöjakson jälkeen alkoi matka koti läntistä naapuriamme Ruotsia. Sinnehän me sankoin joukoin matkustimme. Lähes 300 000 suomalaista haki parempaa elämää läntisessä naapurissa. Olin ansainnut Helsingissä Pukevan konttorissa 600 markan kuukausipalkkaa.  Tukholmassa palkkapussiin oli sullottu 1200 kruunua ICA:n kaupan kassan hoitamisesta. Olihan siinä eroa. Ruotsi oli hyvä maa. Hyvää oli myös, se, että olimme opiskelleet ruotsia toisen kotimaisen kielemme rinnalla.Kielitaidollemme oli todellista käyttöä noina Ruotsiin muuttovuosina. Sen vuoksi en allekirjoita ruotsin kielen opiskelun pakollisuuden poistamista. Ruotsin kieli on yhtä kuin perussuomalaisuus, Mieluummin ruotsin kieli kuin venäjä. Tämä on minun vakaa mielipiteeni. 

Ehkä olin elintasopakolainen, enemmän leivän perään muuttaja, sillä maassamme ei ollut noina vuosina työtä tarjolla. Ehkä olin vain kokemuksia hakeva nuori ihminen, jolle oli lähes samantekevää, minkä verran sai rahaa palkkapussiinsa kerätyksi. Säästöön ei jäänyt ainuttakaan ropoa.

Palasin kotimaahan ja aloitin aikuisen suomalaisen ihmisen elämän. Se oli työtä ja opiskelua yhtä aikaa.  Opiskelulla koetin paikata puutteita kun lukio jäi käymättä ja sen myötä mahdollisuudet muihin opintoihin. Kirjoitin ylioppilaaksi Kouvolan iltalukiosta vuonna 1980, hyvin paperin. Olin himpun vajaa 30 -vuotias.

Elämästähän sanotaan, että se on yhtä opiskelua. Mitä sitten opiskelevatkaan elämässään he, jotka ovat voineet opiskella elämää ja työtä varten aikanaan. Meille opintomme myöhemmin suorittaneille opiskelu on ollut välttämätön lisä elämään, unettomia öitä läksyjen lukemiseen ja kiirehtimistä väsyneenä tentteihin. Hiljaista onnea onnistumisistaan ja toiveita päästä eteenpäin elämässään. Olin 44 vuotias kun kirjoittauduin Tampereen Yliopistoon pääaineena hallintotiede.

Vuosikymmenet 1970, 1980 ja myöhemmät ovat avanneet aina parempia mahdollisuuksia mm. yliopistollisten opinnäytteiden suorittamiseen, jopa loppututkintoihin. Kuuntelin mielenkiinnolla Kesälahden Ruokkeelle kokoontuneiden, 50 vuotta sitten koulunsa aloittaneiden luokkakavereiden kertomuksia omasta elämästään. Hauskinta oli, kun Aila sanoi olevansa "vain mummo" ja kuitenkin tarinaa omasta elämästä kertyi vähintään sen pakollisen kahden minuutin verran.

Junnu Vainion laulussa sanotaan, että ”maistereita, tohtoreita melkein jokainen”. No näin ei todellakaan ollut. Hyvin elämässään pärjääviä ihmisiä kuitenkin. Jotkut meistä ovat kivunneet vihreämmälle oksalle vuosia kestäneen urakehityksen perusteella, toiset meistä ovat antaneet sydämensä luovuudelle. Kuka meistä voikaan sanoa, mikä oksa olisi vihrein?  Muistan kanttori Raimo Lapin uhraaman oman ajan  meidän kahden laulun lahjalla rikastetun tytön harjoitellessa koulun juhliin. Olisipa ollut kanttori Lapin kaltaisia enemmän. Nyt puhutaan kuinka tärkeää on tukea lapsen kehitystä hänelle ominaisissa, lapsen luontaista lahjakkuutta vastaavissa aineissa. Eikä sen pidä, eikä tarvitsekaan olla matematiikka. Lahjakkuuden mittarit ovat, - luojan kiitos, paljon moninaisemmat.

Me, vuonna 1961 Kesälahden keskikoulussa opintiensä aloittaneet olimme saaneet varsin erilaiset lähtöpisteet. Joidenkin pisteet olivat huippuja, joillakin oli vain luja tahto selvitä siitä, mihin ennen kaikkea oma halu oli ollut ajamassa. Monet meistä eivät olisi voineet aloittaa keskikoulussa ilman kansakoulun neljännen luokan opettajan ohjausta.  En minä ainakaan. Se vuoksi muistan suurella lämmöllä Korvenniemen kansakoulun neljännen luokan opettajaa Olli Jantusta. Sen lisäksi, että hän sai äitini vakuuttuneeksi siitä, että tyttö pitäisi laittaa keskikouluun, hän opetti minulle monta hienoa laulua, jotka vieläkin muistan. Muistan tämän vasta opettajaseminaarista valmistuneen nuoren, klarinettia soittavaa korpikoulun opettajan aina kiitollisin mielin.

Keskikoulu oli mahdollisuus maaseudun vähävaraisille lapsille. Sen soi laki, johon kunnallinen koululaitos voi nojata.  Kymmenvuotias ei ymmärrä laeista eikä niiden merkityksestä elämäänsä. Sen vuoksi Olli Jantuselle, Korvenniemen kansankoulun opettajalle suon sydämestäni suurimman kiitoksen.

Kiitän Olli Jantusta siitäkin, että voin tavata teitä rakkaat ystävät, vuonna 1966 keskikoulunsa Kesälahdella lopettaneet luokkatoverit nyt vuonna 2010 ja lukuisia vuosia tästä eteenpäin.  Tapaamisemme oli täydellisen onnistunut, joten ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö tapaa vielä seuraavat neljännesvuosisataa, harventuvin joukoin, mutta toisiamme tukien ja lämmöllä muistaen.

Miten tapaamisemme 44 vuoden hiljaiselon jälkeen oli mahdollista? Siitä kiitos Viitikon Ykälle ja Molariuksen Karille. Heidän uurastuksena vuoden 1966 keskikoulunsa Kesälahdella lopettaneiden kokoon saamiseksi ansaitsee miljoona ruusuja.  Ykä ja Kari ovat samanlaisia veijareita kuin me heidät muistamme kouluajoilta. Emmekä me muutkaan miksikään olleet muuttuneet. Ulkokuoresta viis, sisältä olemme niitä samoja tyttöjä ja poikia, joiden sydän sykki Korpin Baarissa soitettujen Beatleksen uutuuksien tahtiin eikä siinä tahdissa ole vieläkään moittimista. Ehkä kuitenkin maltillisemmin: -Yesterday, all my trouble seem so far away....vai mitenkä se menikään.?

Hienot pyöräilysäät...

Lauantai 10.7.2010 klo 23:07 - Eeva-Riitta Pitko

Helle hellii meitä kymenlaaksolaisia.  Olen tehnyt polkupyröreissun kolmena perättäisenä viikonloppuna, juhannuksena, viime lauantaina ja tänään 10.7. Pyöräilijälle heille ei ole haitta kunhan muistaa ottaa riittävästi juomaa ja suolapalaa haukattavaksi. Pyöräilijän kiusa on vastatuuli. Helteellä tuskin kovin tuulee ja jos niin, se vain vilvottaa. Tämän päivän retkelle lähdimme hotelli Leikarilta Haminaan ja museotietä Virojoelle ja siitä pelimannikuntaan Miehikkälään, Suur-Miehikkälään, Salo-Miehikälään ja Metsäkylän Baarille. Pyörävaelluksen rasteja leimasimme 7 kpl. Metsäkylän Baarilla matkamittari näytti jo 140 kilometriä ja kello yhdeksää illalla, joten nöyrinä otimme kyytipalvelun vastaan päästäksemme kotiin ja suihkuun Kotkassa.

Pyöräillen aistit ovat avoimina. Näkee, kuulee ja haistaa luonnon. Näkee viljapellot, tienvarsikukat, keltaisina kukkivat rypsipellot, kuulee lintusten viserryksen ja nauttii levähdyspaikkojen hyvästä palvelutarjonnasta. Ajalla on hyvin vähän merkitystä. On lähtö ja paluu ja siihen väliin jäävät tunnit ovat matkantekoa, siirtymistä kilometri kilometriltä aina uusiin maisemiin.

Pyöräilijä välttää tietoisesti pääteitä ja autoja. Hyvät pyörätiet ovat sellaisia, joilla autoliikennettä on vähän ja autoilijat osaavat kunnioittaa huomioliiviin varustautunutta pyöräilijää. Olen iloisesti yllättynyt, että Kotkasta Haminaan on kevyenliikenteenväylä, joka on pyöräilijälle mieluinen. Toisin on Loviisan suuntaan, jolloin Ahvenkoselta Tesjoelle pyöräilijän on oltava todella varovainen, koska liikennettä on paljon. 

Etiopialaisella torilla

Torstai 1.7.2010 klo 22:49 - Eeva-Riitta Pitko

Miten ollakaan, taasen kerran Ylen Puhe-ohjelma välitti korviini ajatuksia herättävän, tai ei pelkästään herättävän vaan hirvittävän ohjelman. Tulevilla riveillä en tule saavuttamaan MTK:n ja suurten kauppaketjujen päännyökkäyksiä, päinvastoin.

YlePuheen ohjelman aiheena oli suomalainen ruoka ja ennen kaikkea lähiruoka ja sen saatavuus. Siis lähiruoka, mitä se on? Mistä voin ostaa lähiruoka-merkittyä tuotetta. Mitä on lähiruoka? Miten se poikkeaa siitä marinoidusta broilerinfileestä, jota on alennettuna tarjolla markettien lihatiskillä?  Oikeastaan en tiedä, tunnustan, koska en ole asiantuntija. Sen vuoksi menin lähimpään kotkalaiseen markettiin lukulasit silmillä tiirailemaan mitä niiden valmiiksi pakattujen lihamössöpakettien kyljessä oikeastaan lukeekaan.

Joku voi aivan täydellä vakaumuksella ja hyväksyttävällä syyllä jo tässä vaiheessa kysyä, so what? mitä sillä on merkitystä, mitä siinä lukee, kunhan saa paljon ja halvalla. Oikein ./.-merkki ja papukaijamerkki päälle. Juuri näinhän se on. Meidän on syötävä, juotava ja tehtävä muutakin elääksemme. Ja onhan meitäkin, jotka vaihtavat ”sen muun tarpeellisen” tekemisen kämppärin grillaamiseen. Miksi siis vauhkoilla?

Kiertelin marketin lihatiskillä tihrustaen pienellä painettuja tavaraselostepränttejä saadakseni selvää, mitä lihaa, missä tuotettu, mitä säilöntäaineita ja paljonko suolaa tuote sisältää. A la Naturel! Noin 5 metrin tuotehyllystä löytyi yksi (1) tuote, jossa ei tavaraselosteen mukaan ollut suolaa eikä mitään lisäaineita. Tuote on kotimaista, joutsenmerkittyä takuumureaa, hinta 19,90 €/ 700 gr.  Tuotteen ei siis pitäisi olla ns. turvotettua lihaa, joksi radiotoimittaja nimikoi mm. naturel-brolerinlihan. Katsokaapa seuraavan kerran kun menette ostamaan NATUREL-tuotetta, mitä tavaraseloste oikeasti kertoo. Jos tuote on 100%:sti lihaa, siinä ei saa olla mitään sellaisia aineita mitkä ”turvottavat”, kuten suolaa tai emulgointi- ym. lisäaineita.

Hyvä ystäväni, joka on parin vuoden pestillä Etiopiassa pyysi minua poikkeamaan etiopialaisella torilla. Sieltä saa taatun varmasti elävää ravintoa, nälkiintyeeltä ja ja näivettyneeltä näyttävää kananlihaa. Uskon sen, ja miksi en uskoisi. Niillä markkinoilla eivät vielä toistaiseksi suuret kauppaketjut ja MTK määrittele miten tuote menisi parhaiten kaupaksi ja miten se logistisesti olisi tarkoituksenmukaisinta tarjoilla myytäväksi. Mitenkähän etiopialainen torilla tuotteitaan myyvä uskoisi sen, että hänen kannattaisi kuljetuttaa kanansa myyntiin satojen, ehkä tuhansien kilometrien kuljetusketjujen kautta. Uskoisi jos näkisi! Laihahko kanaparka näyttäisi pulskalta ja hyvinvoivalta suolalla ja lisäaineilla restauroituna ja suojakaasupakatettiin pakattuna.

Ja sitten kysymys? Miksi maassamme on niin vähän mahdollisuuksia ostaa lähiruokaa? Tiedän, että mm. Pohjanmaalla lähiruokaketjut menestyvät hyvin. Enkä ihmettele yhtään, sillä pohjaalainen yritysmentaliteetti ja ostajien yhteinen tahto saavat vaikka kivetkin siirtymään paikoiltaan. Kouvolassa toimivat Alppiruusun maatilatori ja Benjamin maatilatori Iitissä. Missä ovat eteläisen Kymenlaakson vastaavat.  

Aion toden teolla testata myös etiopialaisen torin lihatarjonnan vielä tämän vuoden aikana. Tämä ei tarkoita sitä, että käyn säännöllisesti Benjamin maatilatorilla Iitissä etsimässä näivettynyttä ja laihaa kananlihaa. Ei toki, iittiläisellä torilla tuote on priimaluokkaa ilman suolaa ja lisäaineita.

Kun isä viinakortilla osti......

Perjantai 25.6.2010 klo 14:06 - Eeva-Riitta Pitko

Isän kanssa ostoksilla

On juhannusaatto 2010. Kuuntelen parhaillaan YLE 1 radio-ohjelmaa, jossa kerrotaan alkoholin käytöstä, saatavuudesta ja viinan käytön seurauksista vuosikymmenten saatossa. Viime viikkojen uutisointi on focusoitunut naisten ja ennen kaikkea iäkkäämpien naisten alkoholikäytön lisääntymiseen. Uutinen on mielenkiintoinen ja saa miettimään perusteluja, mikä on seurausta mistäkin. Ovatko kyseessä suuret ikäluokat, jolloin potentiaalia kaikkeen mm. viinan käyttöön on lukumääräisesti enemmän. Vuonna 1947 syntynyt ikäluokka on Suomen historiassa suurin, joten he, nyt 63 vuotiaina ovat luonnollisesti myös suurin ikäluokka, mistä seuraa, että mahdollinen alkoholinkäyttäjien määräkin on suurempi verrattuna aikaisempiin tai myöhempiin ikäluokkiin. Voisihan ajatella niinkin, että suurten ikäluokkien tulisi olla reilusti puolta raittiimpia, jotta alkoholin kulutuksen ikäluokkien välinen keskiarvo olisi vertailtavissa.

Suuret ikäluokat ovat vyöryneet massoina vuosikymmenet eteenpäin elämänsä eri vaiheissa, miksi ei siis nyt kun meillä on viimeinen loppusuora meneillään.  Jos 60 vuoden ikään ehtineillä naisilla on alkoholinkäytön keskiarvokiintiöstä suurin osa käyttämättä, eikö heillä muka olisi oikeus kiintiönsä täyttämiseen. Sitä paitsi, alkoholijuomista maksettava huvivero on kohtuullinen ja menee suoraan valtion kassaan.  Eikö naisilla, ikänsä perheensä ja yhteiskunnan eteen lähes palkatta työtään tehneillä olisi nyt oikeus omaan elämään? Muistan iäkkään ranskalaisrouvan haastattelun, lienee ollut jo reilusti yli 100 vuotta, -kertoneen pitkän elämänsä salaisuuden olleen sikarit ja konjakin.

Mitä suurten ikäluokkien aiheuttamaan häiriköintiin tulee, olemme häiriöksi vielä siinäkin vaiheessa kun meille kaivetaan hautoja eri puolille seurakuntien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomien hautuumaille. Seuraavan eduskunnan hallitusohjelmaan tulisi ottaa ehdottomasti lakiesitys siitä, että vuoden 1944 -1950 välillä syntyneiden suomalaisten ruumis tullee ehdottomasti krematoida ja tuhkat heittää taivaan tuuliin. Sillä tavoin saisimme rauhan sieluillemme. Meistä ei jäisi minkäänlaista muistoa, huolta tai haittaa tuleville sukupolville. Populismia, sanoo varmasti joku, mutta eikös vain esityksessä ole raaka totuuden ydin?

Radio-ohjelman keskustelu eteni viinakorttiin. Se palautti mieleeni tekemäni kaupunkireissun isäni kanssa 60-luvun alkupuolella. Hämmästelen nyt, miksi juuri isäni oli tuolla reissulla mukana. Muististani ei löydy muuta kertaa, jolloin olisin tehnyt kaupunkireissun isäni kanssa. Toisen reissun kaupunkiin muistan äitini kanssa. Äidillä oli hammaslääkärivuoro Savonlinnassa ja hän oli ottanut minut mukaansa, koska minun hampaissanikin oli jotakin korjattavaa. Sitähän lääkäri ei toki tiennyt etukäteen ja kohtelu oli sen mukainen. Hampaani jäivät hoitamatta. Elettiin maaseudulla 60-luvun alkupuolta. Lasten hammashuolto ei kuulunut ensiksi tärkeisiin monilapsisen perheen elinkustannuksiin. Aikuiseksi kasvettuani ja itsetienaavana hampaistoani remontoitiin yhteensä lähes 40 000 markalla saamatta ainuttakaan markkaa takaisin KELAkorvauksina. Mitä sitten nykyisin euroissa sama hoito maksaisikaan.?

Palaan isäni kanssa tekemääni kaupunkireissuun. Jotenkin kaupunkireissu liittyi sian sairastumiseen. Joulukinkuksi suunniteltu navettapossu oli sairastunut ruusuun. Sika tarvitsi viinaa lääkkeeksi ja isä lähti tuota viinaa kaupungista noutamaan. Köröttelimme 60 kilometrin matkan Ruposen ruskealla linja-autolla. Olin ylen onnellinen, kun isä oli suostunut maksamaan tahtomani talvikengät. Sovittelin joitakin vaatteita ja olin häpeissäni kun minulla oli sen ajan mukaiset vaaleanpunaiset, paksut puuvillaiset ja likaiset alusvaatteet.  Ostoksista selvittyämme lähdimme kohti linja-autoasemaa. Korttelikulmaukseen tultuamme isä sanoi minulle, että pysy, sinä tyttö nyt tässä ulkopuolella, koska sinulla ei ole asiaa tuon oven sisäpuolelle. En ymmärtänyt, koska ovessa ei lukenut, mihin se ovi johti. Muutaman ajan odoteltuani isä tuli ovesta ulos posket punottaen ja ruskea, piintynyt nahkasalkku pullottaen. Jatkoimme matkaamme vaitonaisina linja-autoasemalle ja kotimatkalle samalla Ruposen ruskealla, joka oli aamulla tullut Joensuusta Savonlinnaan.

Vasta nyt aikuisena olen osannut panna palaset oikeille paikoilleen. Sika oli sairaana, isä illalla niin humalassa, että itki sotamuistojaan ja putosi tuolista nukkumaan humalaansa lattialla. Oliko isälle välttämättömyys hukuttaa sodan painajaiset viinaan? Miten sitten meillä, näiden sotaveteraanien perillisillä? Onko meillä syitä, joita tahdomme hukuttaa ja olla muistamatta.

Ymmärrän hyvin, miksi ikääntyneiden ihmisten alkoholinkäyttöön on alettu kiinnittää huomiota. Totta on, että kotiin tulevan hoitajan on reagoitava asiakkaansa tilaan. Hoitajat ovat kunnan palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Asia olisi aivan toinen, jos asiakkaana olisi palvelustaan yksityisesti maksava ihminen. Kukaan ei kantelisi tällaisen asiakkaan tahdontilasta. Tähänkö on tultu? On haluttu, että ihmiset asuvat kotonaan niin kauan kuin mahdollista ja heidät hoidetaan omiin sänkyihinsä. Halutaan myös, että he elävät juuri niin valvottua ja säännönmukaista elämää, että mistään aikataulusta ei ole lupa poiketa. Mitä elämää se on?  Jos vanhuksella on varaa konjakkiryyppyyn, miksi sitä ei hänelle suotaisi?  Toivon, että parinkymmenen vuoden kuluttua kun itse olen hoidettavana saan kermalla ja voilla höystettyä ruokaa,  kahvin keralla leivoksen ja vähintään yhden lasillisen konjakkia iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Punaviinilasillinen hyvän ruoan kera ei todellakaan olisi pahitteeksi.

Alkoholi on myrkky, siihen voi tulla riippuvuus ja sen käyttö voi johtaa sairastumiseen jopa nopeaan kuolemaan. Emme enää elä viinakorttiaikaa kuten odotellessani isääni viinakaupan ulkopuolella 60-luvulla. Kolmosolutta on lähes vuorokauden ympäri saatavissa ja alkoholiliikkeet ovat elintarvikeliikkeiden naapurina. Me suuret ikäluokat olemme eläneet yli 60 vuotta. Aikaan on sisältänyt muiden uudistusten rinnalla mm. siirtyminen vapaanpaan alkoholipolitiikkaa, viinakortista tähän päivään. Siinä rinnalla on vellonut suurten ikäluokkien massa kokemassa kolmosoluen vapautuneen kaupan ja alkoholiliikkeiden muuttumisen itsepalvelumyymälöiksi. Enää ei tarvitse posket häpeästä punaisina pyytää Alkon tiukkailmeiseltä myyjältä Porvoon lankkua tai Erkin pikakivääriä.

Nyt häpeillen Alkossa käyvät 6-kymppiset naiset, jotka on luokiteltu juopoiksi alkoholin suurkuluttajiksi. Ehkä joku sosiologian opiskelija löytää tästä hyvän aiheen tutkimustyönsä aiheeksi. Ovathan sosiologian tutkijoita kiinnostaneet niin päivätanssit kuin kulmakuppiloissa kaljalasin ääressä elämäänsä purkavat vakioasiakkaat. Mikään ei ole itsestään selvää. Yhteiskunnan muutokset ja sen pyörteissä elävät erilaiset ihmiset muodostavat massan, jonka käyttäytymiseen asiaa tarkemmin tutkittaessa voi löytyä varsin mielenkiintoisia ja varteenotettavia seikkoja. Ei pidä hutkia ennen kuin on tutkittu!

Hullunkuriset perheet

Maanantai 14.6.2010 - Eeva-Riitta Pitko

Kisälli, mestari, ajomestari, yliajomestari……

Valtionhallinnossa on n. 4000 erilaista viran tai toimen nimeä. Perushierarkia on tuo otsikossa oleva… kisälli eli oppipoika…mestari eli oppinut.. ajomestari eli oppinut mestaroimaan ammattialaansa ja yliajomestari, joka taitaa keinot peitota nämä kaikki tasot tai olla omassa ylhäisessä yksinäisyydessään kaiken ja kaikkien arvioinnin yläpuolella.

Kisälli on oppipoika tai -tyttö, alakastia. Osaamaton, taitamaton räkänokka, jota mestari voi pompottaa miten tahtoo. Aikanaan oppipoika oppii taitavaksi ammattilaiseksi ja perustaa oman verstaan.  Sinne hän palkkaa mestarin ja nousee itse ajomestariksi.

Mestari palkkaa kisällin, tai useampia. Mestari pokkaa ajomestarille. Ajomestari määrää miten ajot eli työt sujuvat liikkeessä. Mestari tahtoo ajomestariksi kun kisälliporukassa on hyvä mestarioppilas. Hänestä tulee uusi mestari ja mestari nousee ajomestariksi kun ajomestari huomaa, että hänen tehtävänsä onkin olla yliajomestari.

Kuvio on täydellinen. Jokaiselle kykyjensä mukaan. Kisällit suorittavat näpertelytyöt ja oppivat. Mestarit katsovat päältä ja ovat osaavinaan. Ajomestarit ovat jo tämän kaiken kokeneet ja tahtovat ainoastaan yliajomestareiksi.

Yliajomestarin toimi on parasta mihin virkamies voi urallaan edetä. Olla yliajomestari ja yliajaa kaikki mahdolliset nousevat herkkusienet ja hurjastelijat. Olethan kuullut eräästä antimanagementtyylistä, - herkkusienijohtamisesta.? (mushroom management):   Pidetään pimeässä ja kylmässä, ruokitaan lannalla - ja kun on kasvanut tarpeeksi isoksi, leikataan pää poikki.

Maahamme tullaan eri syistä....

Keskiviikko 9.6.2010 klo 20:51 - Eeva-Riitta Pitko

Pakolainen, turvapaikanhakija, maahanmuuttaja vai muuten vain turistina?

Maahamme tulee ihmisiä eri statuksella. Suurin osa vierasmaalaisista on turisteja EU-maista tai muualta. Viisumilla maassamme oleskelevat ovat tulleet tänne työn, opiskelun tai muun syyn, kuten perhesuhteiden vuoksi. Perhesuhteet voivat johtaa aikanaan pysyvään asumiseen maassamme.

Pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden statuksen ymmärtämiseksi jouduin turvautumaan lisätiedonhakuun. Wikipediasta lainattuna:

”Pakolaisuuden määritelmä: YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, joka on kotimaansa ulkopuolella ja jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta. Esimerkiksi sota, luonnonkatastrofi tai köyhyys eivät ole YK:n määritelmän mukaan pakolaisasemaan oikeuttavia syitä. YK:n pakolaissopimuksen määritelmän uudistamistarve on tunnustettu.

Turvapaikanhakija on henkilö, joka pyytää suojaa ja oleskeluoikeutta vieraasta maasta. Turvapaikkahakemus on jätettävä maahan tullessa tai mahdollisimman pian maahan tulon jälkeen. Turvapaikan hakijan pakolaisuus todetaan vasta hakemukseen annetulla päätöksellä, joten tulisi välttää pakolainen -sanaa ennen kuin päätös on annettu.

Kiintiöpakolainen on henkilö, jolle on YK:n pakolaisasian päävaltuutetun myöntämä pakolaisen asema ja jolle on myönnetty maahantulolupa vuosittain valtion tulo- ja menoarvion yhteydessä pakolaiskiintiön puitteissa.”

Siis: turvapaikanhakija ei ole yhtä kuin pakolainen. Pakolainen-statuksen saa vasta päätöksellä. Miten maahamme turvapaikahakijoina tulevat kokevat täysin heidän kulttuurilleen vieraat olosuhteet.  He saattavat mielissään tulkita maamme viranomaiskäytännöt vainoksi rodun, uskonnon jne. vuoksi.  Mitä yleiseen mielipiteeseen on uskominen, eräänlainen vaino, jota rasismiksikin voi kutsua, jatkuu yhtä lailla turvapaikanhakijoita vastaanottavassa maassa. Turvapaikanhakijoina maahamme tulevat voivat olla täysin tuntemattomia, ilman passia tai muita henkilöllisyyttä varmistavia asiakirjoja.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: ”Kun lähtee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan.” Turvapaikkapäätös ei tule hetkessä, ja ainahan on mahdollisuus paluuseen kotimaahan, kun olot vain sen sallivat.

Muutin aikoinani Ruotsiin, koska maassamme ei ollut työtä suurten ikäluokkien rynnätessä yhtäaikaisesti työmarkkinoille 1960–1970 luvun vaihteessa. Koetan sovittaa itseäni noihin perusteisiin maasta muuttamista määriteltäessä. Muutin Suomesta Ruotsiin työn perässä.  Jätin Helsingin lauantaina 31.8. ja olin töissä Tukholmassa 2.9. maanantaina. En koe olleeni elintasopakolainen vaikka jouduin hakemaan työtä kotimaani ulkopuolelta oman elämäni ja elämiseni tason ylläpitämiseksi. En ollut pakolainen, turvapaikan hakija saatikka kiintiöpakolainen. Ruotsi oli meille suomalaisille hyvä vaihtoehto saada rahaa turvataksemme oman elämämme niinä vuosina kun Suomessa työn- ja asunnon saaminen olivat vaikeata. Hämmästelin kyllä ruotsalaisen sosiaaliturvan saamisen helppoutta. Jos olit sairaana, voit soittaa suoraan paikalliseen Sjukkassaan (Sairauskassaan) ja jättää sairauspoissaoloilmoituksesi.  Korvaus poissaolopäivistä tuli ilmoituksen perusteella. Jotenkin verrattavissa siihen, että maahamme tulevat, vastaanottokeskuksiin sijoittuvat henkilöt saavat Suomen valtion takaaman ylläpidon asumiseen, vaatetukseen ja jokapäiväiseen ruokaan.

Näinhän ei toki ollut kohdallamme muuttaessamme Ruotsiin. Teimme töitä, joskus vaikeissakin olosuhteissa. Kielitaitomme oli vähäinen, mutta tarmokkuus ja halu oppia lisää olivat seuranneet sitä päätöstä, jonka perusteella olimme lähteneet leveämmän leivän perään läntiseen naapurimaahamme. Monet menivät Saksaan, itäsuuntaan ei ollut suurtakaan hinkua.

En tunne olevani kiitollisuudenvelassa Ruotsin valtiolle. Tein töitä, sain työstäni palkkaa ja maksoin asiaan kuuluvan veron. On huolestuttavaa, että melko suuri osa nykyisestä nuoresta sukupolvesta hyväksyy maamme sosiaaliturvan tason riittäväksi jokapäiväisen elämänsä tarpeisiin. Riittääkö 65o euroa kuukaudessa vuodesta toiseen. Toisaalta; Onko pakko, jos ei taho? Jos tyytyy siihen, mitä yhteiskunta antaa, miksi mukauttaa elämänsä hankaliin aamuheräämisiin tai kolmivuorotyön vaatimuksiin. On hienoa, kun korkean elintason lintukodossamme on mahdollisuus valita. Jotenkin vain kaihertaa ajatuksen pohjalla se, miten on mahdollista vaatia toisilta koulutusta, osaamista ja hyviä suorituksia kun toisaalta ja toisilta voidaan hyväksyä se, ettei kaikilla ole mahdollisuutta, sitkeyttä tai edes halua yrittää huolehtia omasta elämästään. Yhteisvastuun perään on lupa kuuluttaa janan molemmista päistä. Tarkoitan hyväosaisten vastuuta lähimmäisistä mutta yhtälailla myös huonompiosaisten vastuuta omasta elämästään. Elämä on mahdollisuus aina niin kauan kuin se jatkuu.  Oma, itsenäinen elämä, tavalla tai toisella toteutettuna lienee useimpien meidän haaveenamme.

Meillä ei ole lupaa puhua elintasopakolaisista niin kauan kun oma systeemimme antaa mahdollisuuden maamme omien kansalaisen jättäytyä systeemin kannattelemaksi. Miksi niin usein kuulemme sanottavan, että miksi kannattaa tehdä töitä kun avustuksilla tulee paremmin toimeen? Tai jopa niin, että turvapaikkapäätöstään odottavien elämisen taso vaikuttaa paremmalta kuin oma. Miksi ei omista välitetä? Onko sittenkin kyse asenteesta.? Tai viisaudesta: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä!”

Pientä valtaa kolmijaossa.

Maanantai 17.5.2010 - Eeva-Riitta Pitko

MUTUa ja sitä MUUTA…

Elämäämme ohjailevat hyvin monet lait, asetukset, normit, säännöt ja loppupelissä hyvät tavat ja toisten huomioon ottaminen. Siviilioikeudessa säädettyjä lakeja ja annettuja asetuksia on yhteensä, - Mutulla heitettynä ainakin 3000 kpl. Ihan hihasta vedettyä. Palaan asiaan kun olen laskenut kuinka monta niitä todellisuudessa on.

Julkisoikeudessa vastaavasti, mutulla heitettunä 5000, koska LAKI- II on paksumpi kuin Laki I. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin lakien ja asetusten petraaminen lisäsi Suomen Lakikirjaan osan III.

Jokapäiväisessä arkielämässämme harvoin joudumme tilanteisiin, joissa joudumme turvautumaan lakeihin ja asetuksiin. Työelämässämme sitä vastoin taustalla ovat aina toimiamme määrittelevät lait, asetukset, säännöt ja ohjeet. Riippumatta siitä, olemmeko työssä yksityisellä vai julkisella sektorilla.

Julkisen sektorin työtehtävät  ja toiminnat perustuvat puhtaimmillaan lakien ja asetusten soveltamiselle sekä ohjeiden ja määräysten noudattamiselle. Julkisen puolen toiminnassa ei ole sijaa MUTUlle (musta tuntuu) vaan lakeja, asetuksia, ohjeita ja määräyksiä noudatetaan, vaikka ne vaikuttaisivat kuinka hulluilta tahansa. Julkisessa virassa olevan velvollisuutena on osoittaa toimen päättömyys perustellusti ei suinkaan jättää tekemättä, koska musta tuntuu, ett tää ”ei nyt oikein skulaa”.

Miksi meidän on niin vaikea noudattaa määräyksiä.?

Määräyksiä noudattamalla elämämme olisi huomattavasti selkeämpää. Joku muu kuin minä on luonut moninaiset määräykset ja minä olen roolissa, jolle maksetaan, että näitä määräyksiä noudatetaan. Hyvin yksinkertaista. Hallintovalta on kolmijakoinen; lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta. Tämä tarkoittaa sitä, että on heitä, jotka säätävä lakeja, heitä jotka tuomitsevat ja meitä, jotka käytämme toimeenpanovaltaa.

Julkisessa virassa olevilla ihmisillä on tuomitsemis- ja toimeenpanovaltaa. Lain säädäntövalta on kansan valitsemalla eduskunnalla ja presidentillä, tuomiovalta on laissa erikseen määritellyillä tuomioistuimilla. Kentällä olevilla virkamiehillä riippumatta virannimestä ja vastuista on velvollisuus käyttää toimeenpanovaltaa sen mukaan kun sitä hänelle on lain, asetusten, ohjeiden, sääntöjen ja määräysten perusteella antanut se viranomainen, jolla on lakiin perustuva valtuutus tehdä päätöksiä toimeenpanovallan siirrosta.  Julkinen virka tarkoittaa sitä, että me emme tee Mutua- vaikka se olisi kuinka suoraviivaisempaa. Me teemme niin kuin meitä ohjeistetaan.

Toimeenpanovalta tarkoittaa sitä, että kirjoitamme nimemme ja lyömme organisaation leiman asiakirjaan johonkin lakiin tai sen perusteella annettuun ohjeeseen perustuen ei sen perusteella, että musta tuntuu, että tää on kiva juttu näin. Toimeenpanovaltaa julkisessa organisaatiossa käytetään eri tasoilla. Organisaation leiman käyttäminen saatikka omistaminen on osa toimeenpanovallan hallintaa.

Sääntöjen ja määräysten noudattaminen voi olla ikävää ja vastoin omaa ajattelua. On kuitenkin niin, että julkisen viran haltijoilta edellytetään ymmärrystä siitä, että sääntöjä on noudatettava. Tämän tulisi olla itsestään selvyys kun henkilöitä palkataan, vaikka lyhyiksikin ajoiksi valtion hallinnon tehtäviin. Jokainen uusi valtionhallinnon tehtävään palkattava tulisi ensimmäiseksi perehdyttää vaikka pikaiseltaan hallintoon ja hallintomenettelyyn. Hallintolaki on helppo ja lain tuntemisen tulisi olla jokaisen julkisessa hallinnossa työssä olevan velvollisuus. Hallintolaki ei jätä Mutu-menettelyihin tarvetta. On itse asiassa paljon helpompaa kuin ei itse tarvitse miettiä toimeksiantojen menettelytapoja vaan ne ovat valmiiksi kirjoitettuina, valmiita sovellettaviksi.

Viekää makaronitkin kaapista!

Torstai 6.5.2010 klo 23:56

Possun on jo vienyt elintarvikealan lakko.

Kreikkalaiset, nuo viisauden ja viisaiden miesten maan kansalaiset, näyttävät unohtaneen tavan hoitaa asiansa viisaasti ja venkoilematta. Vilpistä ja väkivallastako on tullut maan tapa? Pidin historiasta ja erityisesti jäivät mieleeni kertomukset viisaista kreikkalaisista, jotka vaeltelivat turuilla ja toreille kysellen ja keskustellen tasavertaisesti ihmisten kanssa. Pelkkä henkisyys ja viisaat keskustelut elättivät. Olin jo mielessäni tehnyt ammatinvalinnan, johon eivät aikaiset heräämiset ja työnajantajan määräykset vaikuttaisi. Työn tekeminen olisi turhaa kun rakastaa viisautta, näin olin ymmärtänyt muinaisten kreikkalaisten elämäntavasta.

Muistammehan rakkaan hengellisen laulumme: ”Oi katsohan lintua oksalla puun, sen mieltä ei huolet ne paina”… Kreikka osoittaa olevansa kuin ”tuo lintunen oksalla puun, jota huomisen huolet ei paina, se laulaen EU- maita ja maailmanpankkia kiittää”. Kreikka on kriisissä. Kriisi ei ole tavallisen kreikkalaisen syytä. Taviskreikkalaiselle on annettu kyseenalainen lupa välttää kaikkia niitä henkilökohtaisia uhrauksia, joita yhteiskunnan menot ja menoista aiheutuva yhteisvastuullisuus voisivat aiheuttaa. Miten siitä sanoisikaan? Onko kyseessä yltiöpäinen ja hyväksytyksi tullut maan tapa, - oman edun tavoittelu vai hätävarjelun liioittelu. Loppujen lopuksi lienee kreikkalaisen kannalta sama miten on, kunhan oma kirjanpito pysyy puhtaana kirjoittamattomista tulokuiteista huolimatta. 

Mitä olet mieltä? Olisihan se mukaavaa saada palkkansa  tai muut tulot käteen ilman päältä leikattavia veroja. Siitä huolimatta tai sen hyvän lisäksi  olisi ilmainen terveydenhuolto. Ilman pitkiä odotusaikoja ja potilasturvalakia. Mutta mistä rahat jos veroja ei makseta?  Yhtälö ei vain toimi edes sekataloudessa, jota maamme edustaa liputtaessaan pohjoismaisen hyvinvoinnin piikkiin. Kreikka on filosofien ja filosofioiden luvattu maa. Sen vuoksi emme voi tuomita Kreikkaa. Menneisyydestä löytynee nykyisen Kreikan ahdingon selittävä filosofinen teoria. En vain nyt juuri keksi mikä se voisi olla. Kreikkalaisilla turulla ja toreilla pelkästään viisaita keskustelemalla talouden alijäämää tuskin saadaan korjatuksi. Viimepäivän uutiset ateenalaisten mielenosoituksista ovat osoittaneet suunnan viisaudesta väkivaltaan, joksikin aivan muuksi kuin sivistyneeksi tavaksi keskustellen ja yhdessä sopimalla. Onko kreikkalaiset jätetty uutispimentoon ja luuloon siitä, että EU takaa maan ja kansalaisten hyvinvoinnin. On jotenkin uskomatonta, että Kreikan talouden vaje on meille muille EU-maille uskotellun, maksimissaan 4 %:iin rajatun sijasta osoittautunut olevan 14 %. Tähän jatkona voisi kysyä: ”Miten ilmainen terveyden- ja lääkehuolto on mahdollista”, jos siihen ei kertakaikkisesti ole varaa.? Miksi kukaan Kreikan taloudesta vastuussa olevista päättäjistä ei ole välittänyt? Saatikka ei olisi omannut riittävää taitoa ymmärtää tilanteen vakavuutta. Miten EU:n taloudesta vastaavat eivät muka olisi tienneet, mitä holtittomasta taloudenpidosta seuraa.? En todellakaan usko siihen, ettei Kreikan julkisen talouden holtittomuutta olisi tiedostettu. Ainoa toivomme on, että oma Olli Rehnimme päästäisi meidät pahasta ja puhuisi puolestamme sitten kun sen aika tulee. Esimerkiksi oma julkinen terveydenhuoltommehan on uhrattu jos ei nyt suoraan EU:n alttareille niin ainakin yksityisille markkinoille, joilta pienituloisen kansalaisen ei ole varaa ostaa palveluja.

Katselin tänään 6.5.2010 ohjelman Italian pääministeri Berlusconista. Hyvä, että YLE TV1:n ohjelmista päättävät olivat ottaneet ohjemistoonsa  Berlusconi Show-nimisen ohjelman. Katsottavaksemme ja ihmeltäväksemme. Olen suomalainen, enkä voisi kuvitellakaan, että nykyinen pääministerimme Matti Vanhanen suoraan omistaisi TV-kanavia ja sen myötä suuren osan viestinnästä, jolla kykenisi manipuloimaan suurta osaa maan kansan mielipiteistä. Pääministeri Berlusconista kertova ohjelma sai ajatukseni kääntymään Kreikan pelastusoperaatiosta jatkumoon siitä, kuka onkaan seuraavana pelastettavien listalla. Oliiveja meistä kukaan ei liene varastoinut pahan päivän varalle. Hyvin säilyviä makaroneja kyllä. Pitäkää huolta varastoistanne. Pian meiltä viedään makaronitkin kaapista!   Mitä maailma onkaan sitten kun ei ole enää Berlusconia. Siihen aikaan olisi viisasta varautua.

Onhan meillä Peter...

Tiistai 27.4.2010 klo 8:04 - Eeva-Riitta Pitko

Me rakastamme läntistä naapurimaatamme. Minä ainakin rakastan, koska sain sieltä töitä silloin kun omassa kotomaassa ei ollut työtä tarjolla eikä sosiaaliset etuudet olleet työtä vailla oleville samanlaiset kuin nyt vuonna 2010. Vuonna 1970 olin Tukholmassa töissä. 7.9.1970 täytin  20 vuotta. Olin juuri tullut Tukholmaan ja työnantajani järjesti minulle syntymäpäiväjuhlat. Hänen nimensä muistan toki, kuten kaikkien muidenkin esimiesteni. Bror Sjöberg, ICA- kauppias, joka hallinnoi kolmea ICA-kauppaa. Yhtä Furängenissä, yhtä Liljeholmenissa ja yhtä Tukholman keskustassa.  Työpaikkani oli Fruängenisssä. Koulukaverini matkusti muutaman metroaseman välin Liljeholmeniin.

Olen syntynyt 1950 ja olen viimeinen ikäluokka, joka kuuluu sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin. Meitä 1945 – 1950 syntyneitä suomalaisia oli paljon ryntäämässä yhtä aikaa kotomaamme asuin- ja työmarkkinoille. Työnhakumatka Saksaan tai lähimpään naapuriimme Ruotsiin oli enemmän kuin paras vaihtoehto. Työpaikkani ICA:n kassana Fruängenin lähikaupassa oli lähes parasta, mitä elämäni aikana on tapahtunut. Olin ainoa suomalainen viiden hengen porukassa. Muistan lämmöllä Kurtin, Svenin, Sonjan ja Lille-Morin, työkaverini.

Ruotsi on toinen kotimaani. Senpä vuoksi pidän ruotsin kielestä. On rikkaus, että maa on kaksi, saatikka useampi kielinen. Aloitin ruotsin kielen opiskelun oppikoulun toisella luokalla. Oli erinomaisen hyvä, että osasin ainakin ruotsin kieliopin seilattuani Bore III:lla Helsingistä Tukholmaan elokuun lopussa 1970.

Ajat Ruotsissa ovat takana. Suomen ruotsalaiset ovat aina joukossamme. Senpä vuoksi Madde ja hänen onneton avosotkunsa Jonaksen kanssa on melkein meidän omamme. Ainakin, jos on uskominen iltapäivälehtien hehkutukseen. Ja miksipä ei olisi. Onhan meillä Peter.  Peter, johon olemme rakastuneet Uutisvuodossa ja nyttemmin PS- puoli seitsemässä. Rakastamamme Peter on saanut kiinnityksen kyvyilleen selkeästi paremmin antavampaan pestiin Mainos Tv:n uutisankkurina. Tämä uutinen on ylivoimainen Madden avosotkuihin verrattuna. Peterin ero Yle ykkösestä on ikävä mutta  selvästi meitä Peteriä fanittavia hellivämpi vaihtoehto kuin Madden ero Jonaksesta. Madden ja Jonaksen erossa on jotain lopullista. Peterin siirtymisessä Yle ykkösestä maikkarin uutisiin on jotain lohdullista. Mehän sentään näemme Peterin vaihtamalla kanavaa. Jonas on ikuisesti poissa kuvioista. Madde valitsee uuden kumppanin ja elää onnellisena prinsessana elämänsä loppuun saakka. Ja me. Elämme onnellisina elämämme loppuun saakka Peterin ollessa MTV 3:n uutisankkurina. Voi, miten odotankaan MTV 3:n  uutisjakson lopun kevennyksiä Peterin tapaan.

Kaipaammeko Gandalfia?

Torstai 22.4.2010 klo 21:27 - Eeva-Riitta Pitko

Pari vuosikymmentä sitten kasvatustieteen opintojen ykköstykki oli teoria oppivasta organisaatiosta. Vaikea käsite. Oppimisen me tiedämme, kukapa meistä ei muistaisi Aapista ja ensimmäistä kouluvuottamme. Organisaatio? Mitähän sekin mahtaa oikeasti tarkoittaa? Meitä auttaa Wikipedia:

(Lainaus) ”Organisaatio, struktuuri, on yleisesti systeemin (yritys, hallinto, järjestö, valtio) rakenne: miten systeemin osat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Systeemin rakenne vaikuttaa keskeisesti systeemin toimintaan: muuttamalla systeemin rakennetta muutetaan myös systeemin toimintaa. Organisaation muuttaminen muuttaa siis yrityksen (vast.) toimintaa.”

Jes, kun olen valtionhallinnossa työssä, organisaatio on joku valtionhallinnon työpaikka. Jos menisin aamulla Stora Ensolle, sen niminen firma (oyj) olisi minun työstäni ja asemastani määräävä organisaatio.

Systeemin rakenne? Mitähän se mahtaa minun työpaikallani merkitä? Minun työpaikkani ei ole puolustusvoimissa, jossa rakenne on selkeän hierarkkinen, eli ylempi käskee ja alempi sumeasti tottelee.

Onko työyhteisöni päällikkövirasto, jossa päälliköllä on valta viime kädessä ratkaista ja vastata, miten asiat hänen alaisessaan organisaatiossa hoituvat? Onko työpaikkani tiimiorganisaatio eli tiimirakenteelle perustuva, toimiva ja yhteiseen päätöksentekoon kykenevä?  Vai perin moderni löyhästi johdettu verkosto-organisaatio?

Johtamisen tutkiminen perustuu historiallisiin tosiasioihin. 1900-luvun alusta johtaminen käsitteellistettiin perustumaan Tieteellisen liikkeenjohdon koulukunnan oppeihin. Sen jälkeen 1920-luvulla vaikutti administratiivinen koulukunta (hallinnollisuuteen liittyvä, ei hajuakaan todellisuuden kanssa), 1950-luvulla johtaminen oli käskyttämistä ja etäisessä suhteessa alaisiin, 1960-luvulla esillä olivat tarveteoriat, johtamisen arvostus laski ja huomio kiinnittyi koneisiin, 1970-lukua siivitti keskeisimpänä tavoitejohtaminen, 1980-luvulla johtajuutta alettiin taas arvottaa ja markkinoitiin termi julkisjohtaminen.  1990-luvulla käsittelemmekin johtajuutta ja sen muutosta ryhmämme omakohtaisen kokemuksen kautta ja 2000 luvulla voidaan kysyä, onko johtajuus tyystin kadonnut vai etääntynyt huippupalkkojen ja johtajille laillisesti luvattujen optioiden taakse.

Entä miltä kuulostavat termit, lattialta johtaminen, strateginen johtaminen, operatiivinen johtaminen, tulosjohtaminen, tavoitejohtaminen, toimintojohtaminen, asiajohtaminen, henkilöstöjohtaminen, ikäjohtaminen, resurssijohtaminen ja mikä hienointa velhojohtaminen?

Lueskelin ihailemani naisen filosofian tohtori Maija-Riitta Ollilan kirjaa ”Lauman valta”. (ISBN 978-951-37-5282-8) Edita Julkaisu, Juva 2008. Ihailen yhtä suuresti ”Tarua sormusten herrasta” elokuvana ja ennen kaikkea J.R.R. Tolkien kirjoittamana, mielenkiinnon kaappaavana kirjana. Hallintotieteilijä Harri V. Hietikko on omaan vahvaan kiinnostukseensa perustuen syventynyt fantasiaromaanin sankareihin ja heidän johtajuuteensa. Hietikon mielestä yksi Sormusten herran vaikuttavista johtajista ja Hietikon johtamisoppaan  tärkeimmäksi esikuvaksi on noussut Tolkienin tarun älykäs, luotettava, alaisiaan ymmärtävä harmaa velhojohtaja Gandalf.  Gandalf on viisas, vanha henki, persoonallisuudeltaan niin kypsä ja itsenäinen, että pystyy tasa-arvoisesti kohtaamaan erilaisia Keskimaan persoonallisia hahmoja.  "Koska Gandalf on varma itsestään, hän pystyy sietämään myös poikkeavia mielipiteitä tällä kuuluisalla asiatasolla", hallintotieteilijä Hietikko toteaa Hesarin artikkelissa.

Jokainen ihminen, omassa työyhteisössään esille tulevia, yhteisesti pohdittaviksi tarkoitettuja asioita arvioidessaan, voi rohkeasti itse asettua viisaan Gandalfin asemaan ja miettiä mielessään mahtaisiko itsestään olla samaan kypsään harkintaan, millaista Gandalf edustaa ja mihin olemme fantasiakirjan ja elokuvan perusteella saaneet tutustua.

Velhojohtamisesta ei ole pitkä matka fantasia- tai taikajohtamiseen. Olen tavannut taikurin, joka taikoo kaksikymppisistä satasia. Sellaistako me kaipaamme?  Kuka voisikaan moittia satasia taikovan johtajan johtamistaitoja? Naps ja noin vain, hihasta vedettynä. Simsalabim!! Niin, ja mitä oppivaan organisaatioon tulee. Oletko nähnyt organisaation aivoja. Et varmaan, sillä aivot ovat ihmisten päässä ja organisaatio oppii, kun ja jos ihmiset oppivat.

En taistele tuulimyllyjä vastaan...

Tiistai 20.4.2010 klo 18:47 - Eeva-Riitta Pitko

Olen muuttanut Kotkaan pari kuukautta sitten.  En vielä tiedä kuinka monen tuulimyllyn siivet pyörivät Kotkan kaupungin alueella. Parit siivet olen havainnut Mussalon suunnalla. Toinen niistä on pyörinyt, toinen jostakin syystä ei. Ja se perinteinen ainaisesti pysähdyksissä oleva mylly on Kotkankadun varrella.

Minua kiehtoo kaikki sellainen energian tuottaminen, mikä syntyy luonnon voimien tuotoksena tai henkilökohtaisesti omana tuotoksenani. Luonnonvoimiin lasken täällä vähempien koskien alueella tuulen ja auringon ja niiden vaikutukset.  Siellä muualla, missä aurinko lämmittää täydellä tehollaan ja mainingit vellovat, keskusteluja energian tuotannosta voinemme käydä aivan eri tasolta kuin kylmässä Pohjolassamme. Luulen, koska en osaa selittää, että hyvin paljon energiaa on sitoutunut tuulen ja auringon vaikutuksesta "mielettömät" määrät jonnekin, jonka esille tulemista vielä esiin kaivettavan raakaöljyn tuottaminen tavallaan "estää". Sinne aavikoiden hiekkaan!

Voin olla väärässäkin. Ajattelen asiaan hyvin arkisesti. Käyn kuntosalilla ja nautin siitä, että voin polkea kuntopyörää, jonka kaikki toiminnot ovat minun omasta aktiivisuudestani lähtöisin. Voin lukea matkan ja kalorikulutuksen näytöltä. Minä itse olen omalla toiminnallani saanut aikaan tämän tiedonvälityksen.

Rakastan tuulta ja aurinkoa! Mahtoikohan se olla paras peruste muuttaa Kotkaan. Tuuli ja aurinko ovat perusasioita, jotka ovat olemassa pyytämättäni ja täyttävät tehtäväänsä pyyteettömästi.  Tavallaan käytän niiden pyyteettömyyttä hyväkseni. Jos minulla on tuulimylly (-voimala on liian suuri sana)  tai aurinkopaneeli, ne luovuttavat energiaa synnyttävän voimansa käyttööni ilman, että minun tarvitsee tehdä erillisiä sopimuksia. Vai tarvitseeko, en tiedä?

Toki tiedän, että aurinkopaneelit ja niiden asentaminen maksavat ja tuulivoimalan rakentamisen perustaminen maksaa, mutta sen jälkeen naisen logiikalla päätellen, en keksi kuka laskuttaa,  kun aurinko paistaa tai tuulee sopivasti, jotta voin ladata akkuja kahvinkeittimen käytön varmistamiseksi.

Siinä mistä energiantuotanto on lähtöisen, olen kahtiajakoinen. Teollisuuden tarvitsemaa energiantuotantoa varten rakennettakoon 1, 2 tai jopa ne 3 ydinvoimalaa.  Saman pääteöksenteon yhteydessä annettakoon pientalouksille valtion tukemana mahdollisuus omaan energiantuotantoon luonnon antamilla edellytyksillä.  Voihan olla niinkin, että pientalous pystyy tuottamaan energiaa enemmän kuin oma talous tarvitsee, ylimäärän voi myydä valtakunnan verkkoon.

Me kuluttajat olemme asioidemme päättäjien mielestä yksinkertaisia (ehkä). Päättäjien olisi syytä muistaa, että kykymme ajatella asioita omasta ja läheisimpiemme ja tulevien sukupolvien  näkökulmasta, voivat olla kaksin jopa kolminkertaisen verran pidemmälle meneviä kuin tämän hetken poliitikkojen ajatusmaailma on. Kas kun seuraavat vaalit ovat vuonna 2011.

Asun itse Kotkansaarella keskellä kaupunkia, kerrostalossa. Jos voisin, asuisin maalla, tuottaisin tarvitsemani energian aurinkopaneeleilla ja pienellä tuulen voimalla käyvällä myllyllä. En tohdi väittää, että jossakin muussa Euroopan maassa asiat olisivat paremmin. Rakastan tuulimyllyjä, niitä on tosi paljon mm. Tanskassa, Saksassa ja Espanjassa. Maita, jotka eivät taistele tuulimyllyjä vastaan.

Ollaan, jos ei apinoita niin kivikautisia?

Sunnuntai 18.4.2010 klo 15:14 - Eeva-Riitta Pitko

Mitä olikaan ennen leivottua leipää?

On erinomaisen muodikasta pudottaa painoa syömällä ja elämällä kuin luolamies. Muistammehan telkkari-sarjan  Kiviset ja Soraset , linkkimme kivikauteen. Tunnen olevani etuoikeutettu kun olen voinut pitää kädessäni juuri esiin kaivettua, kauniisti koristeltua ruukunpalaa kampakeraamiselta ajalta. ”Pitää kädessäni” tarkoittaa sitä, että kolmatta peruskoululuokkaa käyvä poikamme innostui kesämökkimme lähistöltä löytyneistä museoviraston tekemistä kaivauksista. Tapahtui sitten eräänä kesäviikonloppuna, että hän, jälleen kerran, varustautui tiskiharjalla ja pikkusiivilällä ja katosi huusin takaiseen mastoon kaivaushommiin.

Sieltä se löytyi!

Kämmenen kokoinen saviruukun palanen, kauniisti kuvioitu, ikää noin 5000 vuotta.  Muistan hyvin, miten valtavan tunnekuohun ruukun palanen synnytti nuoressa löytäjässä. Koulun syysloman aikaan veimme löydön ansaitsemaansa paikkaan Kansallismuseoon. Löytäjällä on asiasta muistona kunniakirja ja löydöksen kokoa vastaava valokopiojäljennös.

Nyt tämä sama ”löytäjä” on kiinnostunut paleodieetistä ja tavoista, miten syödä terveellisesti ja harrastaa liikuntaa perinteisesti ilman hikisiä halleja ja rautapuntteja, juosta ilman lenkkitossuja, kiipeillä puissa ja kääntää kiviä.

Mikä tekee laihdutuskuurista paleodieetin? Olen ajatellut asiaa istumalla kivikautisen asumuksen löytöpaikalla. Olen koettanut mielikuvissani verrata paikkaa suuren marketin suomiin valintamahdol-lisuuksiin. Mitä kivikautisen marketin hyllyillä oli valittavana? Marjoja, sieniä, kasviksia, kasvien juuria, munia, itse pyydettyä riistaa, kalaa ja erilaisia siemeniä. Ei metrikaupalla maito- ja jogurttipurkkeja, tonnikalapurkkeja ja muita kalaeineksiä ja mitä erilaisimpia viljatuotteita ja niiden johdannaisia. Kivikaudella ei viljelty maata, siemenestä ei kasvatettu viljaa, josta leipoa leipää. Siemen syötiin sellaisenaan. Liikaa rasvaa ei päässyt kerääntymään, sillä syötiin kun oli nälkä  tai silloin kun ruokaa ylipäänsä oli saatavilla.

Paikka, josta saviruukunpala löytyi, on erittäin sopiva asuinpaikaksi kun miettii sitä, mitä ihminen tarvitsee elämänsä turvaksi. Kivikautiset ystävämme olivat valinneet asuinpaikkansa heidän elämistään turvaavalla asiantuntemuksella. Asumus oli aamuauringon hellimässä paikassa, länsi- ja pohjoistuulilta suojassa. Itäpuolisen lahden kalansaalis oli aina saatavissa. Suuren veden lännen puoleiset tuulet eivät päässeet häiritsemään kalastusta. Asumusta suojaava seinämä oli pohjoiseen päin. Suuri vesi, tyynnyttyään,turvasi suuremmat kalan saaliit.

Enpä ole koskaan marketissa ostoksilla käydessäni havainnoinut sitä, onko ilmansuunnilla tavaroiden esille panossa merkitystä. Käytännössähän  on niin, että ne välttämättömyystarvikkeet, joita olemme tulleet hakemaan, ovat sijoitettuina aivan perimmäiseen nurkkaan ja ne muut, mitä emme tarvitsisi, ovat houkutuksina matkalla kassalle. Oletko sinä havainnut saman? Kun kävelet pitkin maitotaloustuotteiden hyllykköä, ajatteletko koskaan, onko kaikki tuo purkkimäärä tarpeen? Mahtaako jokaiselle erilaiselle tuotteelle löytyä onnellinen ostaja? Ja jos löytyy se yksikin ostaja, kuka maksaa ne ostajalle kelpaamattomat, hävikkiin heitetyt purkit?

Vastaus on me.! Kuluttajat, ostajat!

Olisiko meistä elämään esi-isiemme tapaan ”kädestä suuhun”, - näkemään nälkää, syömään vain silloin kun elimistömme kaipaa ravintoa?  Olemmeko unohtaneet mikä on riittävästi ja sen sijaan tottuneet liikaan. Liikalihavuudesta on tullut lähes hyväksyttävä ongelma. Hyväksyttävä sen vuoksi, että sairaus on korjattavissa leikkauksella. Olemmeko menossa siihen, että liikalihavuusleikkaukset sivuuttavat sydämen ohitus-leikkaukset ja mahdolliset muut perusterveyteen kuuluvat, leikkausta vaativat hoitotoimenpiteet. Kun liikalihavuus on todettu sairaudeksi, sairauden hoidon maksajia olemme me, yhteiskunta. Jos ihminen syö vapaaehtoisesti itsensä sairaaksi, mikä olisi oikea tapa jakaa terveyden hoitamisesta aiheutuvat kustannukset. Liikalihavat, tupakoitsijat ja alkoholismia sairastavat ovat samalla viivalla.  Kenellä on oikeus päättää, ketä hoidetaan jos sairaus on ihmisen itsensä aiheuttama?  Mihin asettaa ne rajat, mikä on itsensä aiheuttamaa ja mikä on syntynyt olosuhteiden pakosta? Ja minkä olosuhteiden? Tupakoitsijat ja alkoholistit voivat puolustautua nautintoaineista maksamillaan veroilla. Ylipainoisten kohdalla tilanne on hieman toinen. Kun elimistö saa enemmän kuin tarvitsee ylimääräinen ravinto kerääntyy näkyviksi liikakiloiksi. Liikalihavuus on sairaus, joka todella näkyy. Tupakoitsija tai alkoholisti voi salata sairautensa, jos niin tahtoo. Tiettyyn rajaan saakka.

Elämän valinnat ja vastuu

Keskiviikko 14.4.2010 klo 6:02 - Eeva-Riitta Pitko

Oletko koskaan ajatellut miten elämäsi kulkisi nyt, jos olisit valinnut toisin? Aina pienestä pitäen: jos, jos ja jos...

Valintoja, jotka ovat jääneet tekemättä:  lukio jäi aikanaan käymättä, koska perheellä ei ollut varaa tytön kouluttamiseen. Ammattikoulutus ohjasi aivan muuhun mihin olisi ollut luontaiset edellytykset; - musiikin ja liikunnan opettajaksi. Olenko sittenkään varma, että valinta olisi olut oikea. Koska sitä valintamahdollisuutta ei ollut, annoin elämän ohjata. Nuoren tärkein elämänohjain oli koettaa hankkia työpaikka, josta sai palkkaa ja rahaa itsensä elättämiseen. Se ei ollut vapaa valinta vaan käytännön pakko.  Tarve elättää itsensä ei jättänyt valinnoille mahdollisuutta.

24-vuotiaana, vanhan piian verolle kallistuvalle oli luonnollisin valinta mennä avioon. Valinta sekin, joskin vahvan tunteen ohjaama. Elämä kääntyi niille urille, mihin yhteiskunta kansalaistensa toivoo ohjautuvan. Perheen perustamiseen ja tulevien sukupolvien tuottamiseen. "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen", alkaa siviilivihkikaava.  Kuuluuko perheeseen 1, 2 tai useampi lapsi, onkin sitten vanhempien valinta. Perheeseemme kuuluu yksi jo aikuinen poika. Olisi pitänyt valita toisin. Kaksi tai useampi olisi tämän ainokaisen kannaltakin ollut parempi valinta.

Suomeen on perustettu yksineläville oma yhdistys. Yksineläviä on viidennes väestöstä. Lähes miljoona. Yksin eläminen voi olla valinta mutta voi olla toisinkin. Keskustapuolue on ottanut vaaliohjelmaansa yksinelävien erityisongelmat. "Erityisongelmat" , se kalskahtaa pahalta. Onko tuki tarpeen vasta kun on päästy erityisongelmaluokkaan. Yhteiskunta tukee perheitä tasapuolisesti mm. maksamalla lapsilisää tasapuolisesti niin erityisongelmaisille perheille kuin erittäin hyvin voiville. Jos tavoitellaan tasaveroa, se kohtelee julmemmin yksineläviä kuin perheitä. Yksinelävän asumiskustannukset ovat 1,7 kertaiset suhteessa kaksin elävään. Mikään elämään tarpeellinen ei maksa yksinelävälle vähempää kuin kaksin elävälle. Ruokakaupassa voi toki valita, ostaako sikanautaa vai sisäpaistia.

Valinta on päätös ja päätöksistään tulee kantaa vastuu. Näin on  riippumatta siitä, elääkö yksin vai kaksin. Vanhempana vastuu on suurin, koska vastuuttomuudesta aiheutuu erityisongelmia useammalle kuin yhdelle. Pienituloisuus ja köyhyysrajan alapuolelle jäävät tulot ovat useimmille pakko, ei valinta. Köyhyysraja on käsite, jota määriteltäessä alaraja nousee sitä mukaan kun hyvin voivien ja hyvätuloisten lukumäärä ja tulot kasvavat. Harvalle köyhäily on valinta.  Tilastojen mukaan yksin asuvien suurin kasvava joukko oli ja on edelleen keski-ikäiset ja yli 75-vuotiaat. -Yksinelävät ovat pienituloisia, heistä 42% on alimmassa tuloluokassa. Kahdessa alimmassa tuloluokassa yksineläviä on 61%. Toimeentulotuen kotitalouksista 70 % on yhden hengen kotitalouksia.

Köyhyyttä ei voitane pitää erityisongelmana, vaan siitä johtuvia seurauksia. Sekin seikka, tahdommeko jatkaa elämäämme ongelmien keskellä, on valitettavan monelle valinta. Suomessa yhdessä päivässä neljän ihmisen elämänlanka katkeaa oman käden kautta. Tilasto, josta mieluiten vaietaan.

Tunnustetusti hyvä työpaikka

Keskiviikko 7.4.2010 klo 20:20 - Eeva-Riitta Pitko

http://www.accenture.com/Countries/Finland/Research_And_Insights/default.htm

Linkistä löytyvät vertailuun vastaukset siihen, miksi valtion paikallishallinnon yksikkö ei voi nousta parhaana työpaikkana palkittavien listoille.

Miksi sitten ei?

Muutto on haasteellinen ja samalla mahdollisuus........

Tiistai 6.4.2010 klo 21:45 - Eeva-Riitta Pitko

Tänään 6.4.2010 siirryin uuteen työyhteisöön, joka on laskujeni mukaan seitsemäs ja seitsemästoista (17) kun lasketaan saman työyhteisön eri osastot tai yksiköt huomioiden vuosien varrella tapahtuneet organisaation muutokset. Esimiehistä, joita on ollut 21 erilaista voisin kirjoittaa pienen tutkielman.

Olen maalta kotoisin ja työn tekeminen oli velvollisuus aina siitä lukien kun harava pysyi kädessä. Kone niitti heinän, mutta jälkikasvu toimi haravakoneena. Isä muisti huomauttaa, jos jälki oli huono. Kuusitoistavuotiaana sain ensimmäisen palkallisen työpaikkani. Siitä se alkoi.

Vuoden 1972 alusta sain vakituisen paikan Helsingin työvoimapiiristä, työvoimatoimiston rakennusosastolta. Muistan ne hienot ihmiset, jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet syvältä maalta Tukholman kautta Helsinkiin tullutta nuorta (22 v) työntekijää. Nämä ihmiset olivat todella hienoja ja auttoivat minua eteenpäin jopa niin, että ilmoitettuani halustani muuttaa takaisin Savonlinnaan minulle tarjottiin parempaan paikkaa ja parempaa palkkaa.  Ajattelen heitä kiitollisena. Olin silloin nuori ja syli täynnä mahdollisuuksia.

Savonlinnan keskussairaalan pestin kautta siirryin Punkaharjun kuntaan (avioliiton satamaan kuvaannollisesti, koska Punkaharju nyt on monien sisävesisatamien paikkakunta)   Punkaharjulta muutimme Kouvolaan ja paikotuin Kouvolan kaupungille aivan vuoden 1977 alusta. Oli onni saada perehtyä kaupungin hallintoon niinkin hienosta paikasta kuin kaupungin kansliasta.

Kaupungilta siirryin lääninhallitukseen toiselle puolen katua 1.8.1978. Siitä alkoi matka syvälle valtion aluehallinnon syövereihin. Hienoa aikaa. Valtion aluehallinto sisältää paljon erilaisia asioita ja niistä ehdin perehtyä lääninkonttoriin, kouluosastoon, kaavoitustoimistoon, sosiaali- ja terveysosastoon, yleiseen toimistoon, taloushallintoon, viestintäyksikköön ja liikenneosastoon. Olisin voinut tutustua myös maaherran sihteeriyteen  (silloin Erkki Huurtamo) tai poliisitoimistoon. Senkin uhalla, että minulle olisi näytetty ovea, kieltäydyin näistä.   Läänihallituksen vuosieni aikana ehdin hankkia ylioppilastutkinnon iltalukiosta ja hallintovirkamiestutkinnon Tampereen Yliopistosta. Opiskelu oli harrastukseni. Keräsin salkkuuni yhteensä reilun yli 220 opintoviikkoa vuoden 1998 loppuun mennessä. Vasta 31.12.1999 jätin lääninhallituksen omasta tahdostani ja yksityisessä elämässäni tapahtuneiden muutosten vuoksi.  Irtisanoutumistani seuranneet vuodet olivat työntäyteisiä. Olin monessa järjestössä mukana vapaaehtoistyöntekijänä. Työ näkövammaisten parissa oli erityisen mieleenpainuvaa. Edesmennyt tätini oli sokea taiteilija. Tätini motto oli: "mihin muuhun ihminen pettyy kuin omaan itseensä." Ketään ei voi syyttää.

Pestini Kouvolan maistraatissa alkoi marraskuussa 2001, 51 vuotta täyttäneenä, mutta henkilökohtaisesti taisteluvalmiina ihmisenä. 51-vuotiasta naista, jolla on melkoisen vankka kokemus työelämästä ja melkoisen vankka kokemus julkisesta hallinnosta mukaan lukien työn ohessa hankittu koulutus, ei voitane noin vain heittää saunan taakse ammuttavaksi.  Vuodet marraskuusta 2001 lähtien ovat olleet haasteellisia ja ne voin nimikoida yksinkertaiseen lauseeseen:

”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”

Olen tänään 6.4.2010 siirtynyt uuteen työyhteisöön, siihen, jonka järjestysluku kaikkinensa on 18.  On upeaa, että minulla on ollut mahdollisuus vielä tässä iässä päästä sisälle yhteisöön, jossa on käymistila kahden prosessin osalta. Pidän haasteista ja koetan ymmärtää eteen tulevia asioiden taustan.

Yksineläville on perustettu yhdistys

Maanantai 5.4.2010 klo 7:59 - Eeva-Riitta Pitko

Naiselättäjä, mieselättäjä, yksinelättäjä, yksinmaksava, kaksinmaksava ….

Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa 3.4.10 eläkkeellä oleva tilastotutkija Summanen perustelee miten tilastollisesti on osoitettavissa se, että hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen. Uskon perusteluihin, koska mies ei synnytä eikä jää kotiin hoitamaan lapsia. Vielä vahvemmin uskon perusteluihin, mikäli mieselättäjäksi on tilastoitu perheellinen ansiotyössä käyvä mies. Tilaston ulkopuolelle jäävät yksinelättäjät niin miehet kuin naiset samoin kuin yksinelävät. Mieselättäjä- asetelma on hieman absurdi myös sen vuoksi, että naiset nyt vain elävät kauemmin.

Tästä ei sen enempää. Tilastot ovat tilastoja ja niitä luetaan kuin ”se Raamattua”, mikäli ei tarkenna tulkintaa otokseen perustuen.

Maahamme on viime syksynä 7.9.2009 rekisteröity valtakunnallinen yhdistys, jonka nimenä on Suomen yksinelävät ry. Toimintaperiaate kuuluu seuraavasti:

”Yhdistyksemme tarkoituksena on kehittää yksinelävien sosiaalista, terveydellistä, taloudellista ja oikeudellista asemaa. Päätarkoituksena on yksinelävien inhimillisen ja tasavertaisen elämän toteutuminen yhteiskunnassa. Erityisesti yhdistyksemme pyrkii estämään ja ehkäisemään sosiaalisesta ja taloudellisesta syrjäytymisestä aiheutuvia haittoja. Yhdistys edistää yksinelävien perusturvallisuutta, keskinäistä yhteistoimintaa ja kannustaa omaehtoiseen kansalaistoimintaan.

Seuraamme yksinelävien aseman kehitystä, teemme aloitteita ja esityksiä sekä annamme lausuntoja, järjestämme neuvottelu- ja koulutustilaisuuksia, keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia, osallistumme yksinelävien kannalta merkittäviin yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja toimimme yhteistyössä toimintamme kannalta tärkeiden koti- ja ulkomaisten yhteisöjen kanssa.”

Yksineläviä on viidennes väestöstä. Viimeisimpien, vuonna 2006 tehtyjen tilastojen mukaan Suomen väestöstä yksin asui 986 777 ihmistä, joista 277 083 asui köyhyysrajan alapuolella (laskennallinen köyhyysraja on 60 prosenttia kaikkien kotitalouksien kulutusyksikköä kohti lasketusta mediaanitulosta.) Vuonna 2009 se oli n. 1 080 euroa / kk ja n. 13 000 euroa /v).

Kansaneläkkeen maksun määrä on yksinelävän, joka kylläkin ”yksinäiseksi” käsitteellistetään taulukossa, 66 euroa suurempi kuin avioliitossa tai avoliitossa elävän. Aivan varmasti näissä peruskansaneläkkeen saajissa on suurin osa naisia, jotka eivät saa työeläkettä tai vain vähäistä osaa siitä. Siihen miksi he eivät saa työeläkettä onkin moninaiset syyt, joista yksi lienee perinteinen mieselättäjyys. Joskin on huomioitava se, että mieselättäjän leski saa leskeneläkettä, jota koko elämänsä sinkkuna elänyt ei saa. Eli vielä kuoltuaakin mies on Summasen tilastoissa hyvinvointimme puolesta uurastava.

Tässä on alku, johon voimme vedota. Yksin eläminen on kalliimpaa. Suunniteltu mediamaksu, joka nyt on jätetty tulevien vaalien ja päättäjien reposteltavaksi olisi merkinnyt sitä, että yksinäisen peruskansaneläkettä (584,13 e) saavan olisi pitänyt maksaa 175 euroa kuukausieläkkeestään ja yli 10 % koko vuosieläkkeestään, siitäkin huolimatta, ettei hänellä edes ole mediamaksuun velvoittavia laitteita.

Hyvä, että yhdistys on perustettu. Vaalit ovat runsaan vuoden kuluttua. Yksinelävien aseman nostaminen yhdeksi vaaliteemaksi on puolueissa sivuuttamaton asia. Äänestäjissä meitä on paljon ja kattavasti eri ikäryhmissä Eduskuntavaaleissa ehdokkaita voivat asettaa puolueiden lisäksi  äänioikeutettujen perustamat valitsijayhdistykset.
Valitsijayhdistyksen yhden ehdokkaan asettamiseksi voi perustaa vähintään sata asianomaisessa vaalipiirissä äänioikeutettua henkilöä. Asettamalla oma ehdokas yksinelävät tulevat selkeimmin näkyviksi.

Työpaikan vuorovaikutussuhteista...

Lauantai 27.3.2010 klo 8:45 - eeva-Riitta Pitko

Empatia, sympatia ja mitä ne nyt ovatkaan?

Kiinnostuin aikoinaan sosiaalipsykologiasta ymmärtääkseni työyhteisössä vaikuttavia henkilöstön ja sosiaalisen ympäristön välisiä suhteita ja ihmisen käyttäytymisen vaikutusta näihin suhteisiin. Miten työyhteisössä voi tapahtua asioita, jotka ovat täysin käsittämättömiä inhimillisesti ajatellen.

Empatia, sympatia, antipatia, egoismi ja narsismi ovat persoonallisuuden piirteitä, jotka kohtaavat aina jokaisella tasolla ihmisen elämässä jo päiväkodista lähtien.

Kun nämä empaattiset, sympaattiset, antipaattiset, egoistiset ja narsistiset persoonallisuudet kohtaavat työpaikoilla yhteisissä vapaa-ajan toiminnoissa  ja työhön liittyvissä palavereissa, on koolla joukko persoonallisuuksia, joiden  hallitsemiseen parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemiseksi vaaditaan lähes yliluonnollisia taitoja.  

Ihmiset unohtavat liian usein, että kotielämä ja työelämä ovat kaksi täysin erillistä maailmaansa.  Kotielämästä ei tohdi tuota malleja työelämään. Jos mahtailee kotona on syytä miettiä, voiko samaa mallia noudattaa työkavereihin.  Jos on kotona nynny ja lapatossu, syntyykö silloin tarve mahtailla työpaikalla alistamalla työporukan empaattisimpia yksilöitä.

Työpaikalla pitää olla selkeät työpaikan säännöt: tämä on yhteisö, jossa toimivat arvot, jotka olemme tähän työpaikkaan yhdessä sopineet. Ne käyttäytymissäännöt, jotka olemme kotielämäämme luoneet, eivät ole työpaikalle suoraan sovellettavissa. Empatia, sympatia ja vuorovaikutustaidot kuuluvat työyhteisöön, koska työpaikan ihmissuhteet muodostuvat suuresta määrästä erilaisempia ihmisiä kuin mitä meillä kotioloissamme on.

Pieni kertaus käsitteistä: (lähde Wikipedia)

Mitä empatia on? "Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita."

Mitä sympatia on? "Sympatia on "kanssa tuntemista" (kreikan ilmaisu sym pathos), kun empatia on toisen sisällistä ymmärtämistä. Stotlandin (1969) mukaan empatia-termiä käytettäessä tulee huomioida tarkoitetaanko sillä kognitiivista rooliottoprosessia (tietoisesti yrittää asettua toisen asemaan, ei tunnetilaa) vai empaattista emotionaalista reagoivuutta (vastaa toisen tunteisiin, ei tietoista pohdintaa)."

Mitä egoismi on? "Egoismi on moraalinen käsitys, joka korostaa oman nautinnon ja oman edun ensisijaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Egoismin kotoperäinen vastine suomen kielessä on itsekkyys. Muita lähes synonyymisia sanoja ovat omahyväisyys."

Mitä on narsismi?  "Narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatriseen diagnostiseen DSM-järjestelmään vuonna 1980 hyväksytty ja persoonallisuushäiriöihin kuuluva psyykkinen häiriö. Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä henkilöllä on laaja-alaisia suuruuskuvitelmia joko mielikuvien tai käytöksen tasolla, hän vaatii ihailua ja häneltä puuttuu kyky empatiaan. Hänen ihmissuhteensa häiriytyvät empatian puutteesta, kateudesta ja ylimielisyydestä."

Näin! Siis jos olet empaattinen olet alistettu, jos työpaikallasi on henkilö, joka ei kykene empatiaan, jolla on taipumus egoismiin tai narsismiin. Jos työpaikallasi esimies on sympaattinen, se ei tarkoita sitä, että hän on sympaattinen sinua kohtaan. Hän on sympaattinen niitä kohtaan, joita hän omien persoonallisten ominaisuuksiensa ja arvojensa mukaan hyväksyy. Edelleen olisi muistettava se, ettei omat arvot ole yhdessä sovittuja työyhteisön arvoja.  Omien arvojen mukaan johtaminen ei ole oikeanlaista "arvojohtamista".

Sympatian vastakohta on antipatia. Ja tästä alkavat ongelmat….

Missä vaarit?

Torstai 25.3.2010 klo 21:47 - Eeva-Riitta Pitko

Mummot maissa täällä ja siellä…

Mummokeskustelu on kuumimmillaan juuri tällä hetkellä kun kahden ulkomaalaisen isoäidin palauttamista koskevan päätöksen toimeenpanoa on evätty. Missähän ne vaarit mahtavat luurata? Eivätkö molemmat isovanhemmat ole yhtä tärkeitä?  Tiedän hyvin vähän Egyptin tai Venäjän mummo-olosuhteista, mutta luotan tähän vellovaan keskusteluun perustuen, että minulla mummona olisi yhtäläiset oikeudet Egyptissä tai Venäjällä kuin  näillä kahdella isoäidillä tulisi olla täällä Suomessa. - Niin vaikuttavia perustelut ovat olleet. Miten voitaisiin perustella sitä, että oikeudet eivät olisi samanlaiset jos tilanne olisi toisin päin. Mummoilla on näisä maissa tärkeä asema ja he kuuluvat itseoikeutetusti perheeseen.

Kuuluuko isovanhemmat perheeseen. On hyvä, että samanaikaisesti on otettu uudelleen esille se, voiko laitoshoidossa oleva isovanhempi muuttaa laitoshoitoon lastensa lähelle. Täällä kotimaassa. Kunnat kun ovat jo valmiiksi tyhjätaskuja, eivätkä niin ollen tahdo enää enempää huoltotaakkaa laitoksissa olevista. Jos inhimillisyyspykälä kirjataan ulkomaalaisten isovanhempien kotouttamiseen Suomeen samaa inhimillisyyspykälää pitää kyetä soveltamaan oman maan sisällä vanhusten muuttoihin lähemmäksi lapsiaan. Valtion pitää tukea kuntia näissä ratkaisuissa.

Asioita voitaisiin katsoa myös omasta maastamme sinne toiseen maahan. Venäjä tai Egypti ei ehkä enempää perustelemattomista syistä ole yhtä houkutteleva vastaanottomaa kuin Suomi. Miksi sitten ei, jos mummot ja vaarit kuuluvat perheeseen ja heitä kunnioitetaan. Toisin kuin meillä täällä Suomessa. Vanhuksista on tulossa yhä kasvavampi jäämä, jonka sijoittamisesta keskustellaan kuin kyse ei enää olisi ihmisestä. Kaivattaisiinko rakenteellista muutosta vanhustenhuoltoon harkitsemalla asiaa inhimillisesti ja vaikka "inhimillisyyspykälään" vedoten. Uskon jokaisen mummon ja vaarin ymmärtävän miltä näistä ulkomaalaisista isoäideistä tuntuu, jos he joutuvat lähtemään Suomesta. Suomen mummot ja vaarit joutuvat kokemaan samaa päivästä toiseen asuessaan kaukana lastensa luota.

Mumorigeenit vai miten se nyt menikään?

Torstai 18.3.2010 klo 21:49 - Eeva-Riitta Pitko

”Ruotsalaisia ja hollantilaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis omalaatuisia.” Suomalaiset ovat geneettisesti lähempänä hollantilaisia kuin unkarilaisia. Mielenkiintoista. Suomalaiset ovat osoittautuneet omalaatuiseksi joukoksi eurooppalaisella geneettisellä kartalla. Geneettisessä rakenteessamme on suuria eroja sekä keskieurooppalaisten että itäisten naapuriemme kanssa. 

Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrysen kotipaikkakohusta sanottiin aikanaan, ettei Väyrynen ole mistään kotoisin, kun Keminmaalla oli vain jalasmökki. Vai mitenkä se meni? Jotenkin omalaatuista asian uutisointi oli.

Oikeastaan on hienoa olla omalaatuinen. Omalaatuinen-geeniperimällä voi perustella monia asioita. Kun olen omalaatuinen voin olla erilaatuinen kuin muut. Vai onko se sittenkään niin. Jos on erilaatuinen/erilainen, niin eikös sitten olekin omalaatuinen? Vai peräti omituinen?

Sanat ”oma” ja ”laatu” tarkoittavat selvästi jotain, millä on positiivinen kaiku. Minä omistan jotain. Joku asia on minun omani. Oma, omata, omistaa. Mersu on minun omani. Minulla on geenit, joilla on edellytykset omata/omistaa Mersu ja minä omistan Mersun lisäksi jotain omalaatuisen muuta omaa.

Laatu- sanan olemme mielissämme tottuneet liittämään hyvän synonyymiksi. Laadukasta ja hyvää.  Entäpä, jos on Erilainen? Onko Erilainen sama kuin Omalaatuinen. Mielestäni ei ole. Vain silloin kun Omalaatuinen ja Erilainen tarkoittavat jotain myönteistä ja fiksua, niillä tarkoitetaan samaa, ne ovat synonyymejä.  Silloin "Olla Erilainen" on hyväksyttävää samalla tavoin kuin meidän suomalaisten on tutkitusti todettu olevan omalaatuinen kansa. Omalaatuisen ominaisesti.

Muromista en ollut koskaan kuullutkaan. Ehkä olin sattunut olemaan niiltä historian tunneilta poissa koulusta. Uusi Suomalainen geeniatlas kertoo, että kielisukulaisuus ei paina paljoa alkuperämme selvittämisessä. Geneettisesti suomalaiset ovat lähempänä hollantilaisia ja Moskovan itäpuoleisen Muromin alueen venäläisiä kuin unkarilaisia. Asiaa on pitkään ja vakaasti tutkittu ja siitä uutisoitiin valtakunnan tiedotusvälineissä.

Geeniperimäni on aivan selvästi mutta toteen näyttämättä Moskovan itäpuoleisen Muromin alueen, siis sitä mumorilaista  geeniperimää. Tästä selvänä todisteena on aikoinaan Savonlinnan keskussairaalassa johtavana lääkärinä olleen professori Tommi Räsäsen kysymys minua hetken tutkijan katsellaan tarkasteltuaan: ”Rouva, saanko kysyä Teiltä? Oletteko itärajalta kotoisin?” Kyllä, kyllä minä olen. Silloisen Neuvostoliiton nykyisen Venäjän rajalle syntymäkotipaikaltani on matkaa vajaat 30 kilometriä.Tutkijan katseella  muromigeenit ovat jopa ulkoisesti nähtävissä.  Nämä mahdolliset muromilais- geenit alkavat vaikuttaa mitä selvimmin hyväksyttäväksi perusteluksi sille, miksi minua pidetään hieman omituisena, jonka mieluusti tulkitsen samaksi kuin omalaatuinen. Positiivisesti.